Vesa Rasi
Lääketieteen ja kirurgian tohtori, professori Gunnar Myllylä kuoli Karkkilassa 1. toukokuuta 2026. Hän oli 91-vuotias, syntynyt Pyhännällä 1. maaliskuuta 1935.
Myllylä oli maanviljelijäperheen esikoinen, joka lähti Ouluun oppikouluun 11-vuotiaana, yhtenä ensimmäisistä Tavastkengän kylältä. Hän valmistui lääkäriksi 1962, väitteli, nimitettiin hematologian dosentiksi, ja sai professorin arvonimen 1994. Hän teki elämäntyönsä Suomen Punaisen Ristin Veripalvelussa toimien mm. tutkimus- ja kehitysjohtajana, ja jääden eläkkeelle kliinisten palveluiden ylilääkärinä 1998. Hän oli kansainvälisesti arvostettu verensiirtolääketieteen asiantuntija. Kirjoittajaa pyydettiin kuvailemaan hänen hemofiliaan liittyvää toimintaansa.
Veripalvelun tuleva johtaja Harri Nevanlinna, lastenlääkäri, totesi -50 luvulla, että yksin Helsingin Lastensairaalan kirjoissa oli paljon poikia, jotka joutuivat usein verenvuotojen vuoksi sairaalahoitoon. Kun hyytymistapahtumasta oli samoihin aikoihin tunnistettu uusia osatekijöitä, Lastensairaalaan perustettiin hyytymislaboratorio. Laboratorio siirtyi Nevanlinnan mukana Veripalveluun, ja alkoi palvella koko maan sairaaloita. Eero Ikkala selvitti väitöskirjatyössään 1960 verenvuototautia sairastavien diagnoosit ja lukumäärän, mutta tehokasta hoito ei ollut; puolet vaikeaa tautimuotoa sairastavista kuoli alle 10-vuotiaana, eikä kukaan elänyt yli 40-vuotiaaksi.
Myllylän lahjakkuus oli pantu merkille, ja hänelle tarjottiin jo viimeisenä opiskeluvuotena apulaislääkärin paikka hyytymislaboratoriossa. Hän oppi perusasiat Ikkalalta ja perehtyi hyytymistekijöiden valmistukseen stipendivuoden aikana Tukholmassa Karoliinisessa Instituutissa. Myllylän työ tuotti nopeasti tuloksia: yhdistämällä kahden menetelmän yksityiskohtija, hän kehitti A-hemofiliaan oman verivalmisteen, Kryo-AHG:n, jonka käyttö alkoi 1966. B-hemofiliaan kehitettiin hänen johdollaan -60-luvun lopulla F IX -valmiste. Vuodot saatiin nyt pysäytettyä tehokkaasti, ja leikkaukset ja kotihoito tulivat mahdollisiksi. Suomi oli lääkkeiden suhteen omavarainen ja siirtyi hoidon saatavuuden kannalta kärkimaiden joukkoon.
Mutta haasteitakin riitti ratkottavaksi. Nevanlinna. Myllylä ja Ikkala pystyttivät Hemofiliayhdistyksen myötävaikutuksella neljä koko maan potilaskunnan käsittävää suurta hanketta: kotihoidon, virusinfektioiden, nivelvaurioiden ja ikäjakauman seurannan, ja von Willebrandin taudin tyypittämisen. Tutkimustyön tulokset julkaistiin kansainvälisissä tiedelehdissä. Potilaiden elämän laatu koheni ja voitiin todeta, että eliniän odote parani vaikeassa A-hemofiliassa kaksikymmentä vuotta saman pituisena ajanjaksona. Lääkkeitä kehitettiin edelleen. 1970-luku oli toiminnan aikaa ja ilmassa oli odotuksia paremmasta.
Mutta sitten tuli pysähdys. 1980-luku oli koko maailmassa AIDS:n leimaama. Immuunikato, johon hemofiliapotilaatkin sairastuivat, aiheutti suuren hämmennyksen ja pelkotilan. Maailmalla jätettiin vuotoja hoitamatta ja leikkaukset tekemättä, ja hemofiliakeskuksista tuli AIDS-keskuksia. Kun taudin aiheuttaja selvisi ja maamme vuototautipotilaat tutkittiin 1985, kahdella hemofiliapotilaalla todettiin HIV-tartunta. Suomi säästyi epidemialta Kryo-AHG:n ominaisuuksien ansiosta, ja koska olimme omavaraisia lääkkeiden suhteen. Jatkopuhdistus ja uudet menetelmät virusten tuhoamiseksi tekivät hyytymistekijävalmisteista pian hyvin turvallisia.
Muutama henkilökohtainen muistelu: Vuonna 1971 pääsin avustamaan Gunnaria verihiutaleita koskevassa hankkeessa. Hän perehdytti minut samalla hyytymistutkimuksiin ja aloin antaa vastauksia potilasnäytteistä. Osaaminen siirtyi taas mestari – kisälli -menetelmällä. Potilaisiin syntyi suora yhteys, kun sain tehtäväksi pystyttää kotihoitojärjestelmän. Enpä aavistanut, että tulisin vielä, viimeksi toukokuussa, tapailemaan”klenkkaklubilaisia”, joita opetin yli viisikymmentä vuotta aikaisemmin. Gunnar olisi tuntenut jokaisen. Sanoivat, että hän hymyili aina ja oli ystävällinen. Pidimme hiljaisen hetken.
Gunnar pestasi minut hyytymislaboratorioon 1975, ”tiivistämään yhteyksiä potilaskuntaan ja hoitaviin lääkäreihin”. Ensimmäinen työni oli kuitenkin järjestää Maailman Hemofiliayhdistyksen kongressin get-together -tilaisuus. Oli uskomatonta tervehtiä maailman johtavia hyytymistutkijoita Tarvaspään kahvilan patiolla. Tunnelma päätösillallisilla oli sanoin kuvaamaton, kun kunnianarvoisat vieraat kiitivät seisten Gunnaria ”Myllylä”-huudoilla.Klenkkaklubilaisen orkesteri soitti.
Hyytymislaboratorion viikko käynnistyi kokouksella, jonka Gunnar veti. Rutiini ei vienyt aikaa, käsiteltiin menetelmäkehitystä ja tutkimusprojekteja. Gunnar johti esimerkillä. Hän piti työn arvostusta tärkeimpänä kodin perintönään. Tietokone hänellä oli päässään, ei työpöydällä. Gunnar neuvoi, että paras on hyvän vihollinen, mutta ei ehkä ollut siitä oikea esimerkki. Hän kuunteli Hemofiliayhdistystä tarkalla korvalla, kirjoitti ja esitelmöi, ja teki aikanaan aloitteet Tiiviste-lehdestä ja Verenvuototaudit -tietopaketista. Yhdistys kutsui perustajajäsenensä kunniajäsenekseen.
Vielä yksi muisto. Jokavuotinen Nordiska Koagulationsmötet oli henkireikä arjen keskellä, rento ja epämuodollinen perinne, jossa pohjoismaiset hyytymistutkijat tapasivat tuttuja, loivat yhteyksiä ja vaihtoivat kokemuksia. Muistan elävästi junalla ja autolla tehdyn matkan Tromssaan, keskiyön aurinkoon. Gunnar nappasi kalareissulla juksaamalla eteismaton kokoisen ruijanpallaksen.
(Päivälehdessä ja ammattilehdessä on julkaistu muistokirjoitus: Helsingin Sanomat 29.5.2026 ja Lääkärilehti 13/2026).